Suomi remontoi
Korjauksella asumisen laatua
Yleisimmät syyt asunnon korjaamiseen ovat ulkonäön ja viihtyvyyden parantaminen, pintojen kuluneisuus ja asunnon toimivuus, 60-70 % remontoijista perustelee hankettaan yhdellä tai useammalla edellä mainituista. Kosteus-, home- tai muu rakenteissa ilmennyt vaurio on taustalla noin 20 %:ssa tapauksista. Neljännes omakotitalon peruskorjaajista mainitsee tavoitteekseen myös energian säästön. Viimeksi mainittu tulee luultavasti kasvamaan, sillä lämmitysenergian kallistuessa esim. uuden kattilan, parempien ikkunoiden tai lisäeristyksen hankintakustannukset ovat kuoletettavissa entistä nopeammin.
Asunnon rakennusajankohdan vaikutus näkyy yleistä korjausaktiivisuutta nostavana asiana noin 20 - 30 vuoden ikään asti, tasaantuen tätä vanhemmassa kannassa. Korjauksien keskimääräinen laajuus sensijaan vaihtelee vielä yli 30 vuotiaissakin ikäluokissa: esimerkiksi 70-luvun asunnossa sisäremontin yhteydessä yleensä vain pinnoitetaan vanhat seinät, 50-luvun taloissa seiniä jo usein puretaan ja rakennetaan kokonaan uusiksi.
Korjaustarve ja aktiivisuus riippuvat suuresti myös asukkaasta itsestään. Korjauskynnykseen vaikuttavat sekä raha, asukkaan halu että valmiudet: osa perheistä pitää asuntonsa jatkuvasti lähes uutta vastaavassa kunnossa ja nauttii nikkaroinnista, toiset taas sietävät asuntonsa rispaantumista hyvinkin pitkään teettäen lähinnä vain pakolliset vika- ja vauriokorjaukset.
Pienin askelin tai isoin harppauksin
Suomen miljoonasta omakotitaloudesta noin 400 000:ssa tehdään vuosittain korjauksia, rivi- ja kerrostaloasunnot mukaan lukien jo 750 000:ssa kodissa remontoidaan. Asunnoissa tehtävien korjausten laajuus vaihtelee tuhannen euron pintaremontista kymmenien tuhansien peruskorjaukseen. Keskimäärin remontti maksaa noin 4000 euroa. Keskiarvoa nostavat isot peruskorjaukset, sillä 70 % korjauksista jää kustannuksiltaan alle 3000 euron. Tavallisin korjaus on joko "kevyt" pintaremontti tai se kohdistuu vain johonkin määrättyyn osaan asuntoa. Keskimääräinen laajahko peruskorjaus maksaa 17 000 euroa, mutta joukkoon mahtuu jopa uuden talon rakentamiskustannukset ylittäviä, usean sadan tuhannen euron arvoisia projekteja.
Pienin askelin tai kertärysäyksellä tehtäville peruskorjauksille löytyvät kummallekin perusteensa. Sopivaan korjausstrategiaan vaikuttaa sekä henkilökohtaiset mieltymykset että rakennuksen peruskunto. Moni haluaa muuttaa uuteen tai muuten hyväkuntoiseen asuntoon siitä syystä, ettei mitään remonttia tarvitse tehdä. Strategia toimii pitkään hyvin, etenkin jos talon huollosta huolehditaan säännöllisesti. Tämän tien päässä häämöttää kuitenkin aina lopulta iso korjaus. Toinen vaihtoehto on jatkuva ylläpitoluonteinen remontoiminen. Asunnon eliniälle laskettuna viimeksi mainittu vaihtoehto on yleensä edullisempaa, sillä esim. pelkkien pinnoitteiden uusiminen on halvempaa kuin syvemmälle edenneiden vaurioiden korjaus.
Jos lähtökohtana on jo peruskorjauskunnossa olevan rakennus, merkitsee sen pikkuhiljaa tapahtuva omatoiminen remontoiminen pahimmillaan vuosien asumista työmaan keskellä. Asumismukavuuden kannalta kerralla toteutettu suuri peruskorjaus voi tässä tapauksessa puolustaa paikkaansa suuremmista rahoitus- ja työkustannuksista huolimatta.
Kotitalousvähennys madaltaa korjauskynnystä
Pienin tai hieman suuremminkin askelin tehtävään korjaustoimintaan kannustaa myös ulkopuolisilla teetetyistä remonttitöistä saatava kotitalousvähennys. Yritykselle maksetusta arvonlisäverollisesta työkorvauksesta voi vähentää kotitalousvähennyksenä 60 %, vähennyksen enimmäismäärä henkilöä kohti on 3 000 €/hlö vuodessa. Kumpikin puolisoista voi tehdä kotitalousvähennyksen myös erikseen, jolloin samaan asuntoon kohdistuva vähennyksen enimmäismäärä on 6 000 € vuodessa. Tällöin kysymys on työkustannusten osalta jo noin 10 000 euron remontista. Jos kustannukset jaetaan kahdelle vuodelle, voi täydet vähennykset saada vielä lähes 12 000 euron työkustannuksista. Kotitalousvähennys helpottaa erityisesti niiden talouksien remonttipäätöksiä, joilla ei itsellä ole halua, aikaa tai taitoa kunnostustöihin.
Kuntoarviointi
Säännöllinen kuntotarkastus kannattaa
Kuntotarkastus on yleensä asuntokaupan yhteyteen mielletty toimenpide, sillä myytävän rakennuksen kunto ja lähitulevaisuudessa odotettavat korjaukset vaikuttavat oleellisesti kohteen arvoon. Säännöllisestä rakennuksen kunnon seurannasta on kuitenkin hyötyä, vaikkei asuntoaan olisi markkinoille laittamassakaan. Ajoissa tehty pienten vaurioiden ja riskipaikkojen korjaaminen on pitkän päälle selvästi edullisempaa kuin myöhemmin pakon edessä tehtävät suuret peruskorjaukset.
Kuntotarkastus ja kuntotutkimus
Kuntotarkastus ja kuntotutkimus ovat molemmat yleisesti käytettyjä termejä, joiden sisällöt saattavat kuitenkin puhekielessä mennä keskenään sekaisin. Periaatteessa ero on selkeä; kuntotarkastus tehdään koko rakennusta koskevana ja toteutetaan pääasiassa ilman rakenteiden avaamisia. Kuntotutkimuksessa taas selvitetään tarkemmin esim. rakenteessa havaitun vaurion laajuutta ja syitä. Kuntotutkimus edellyttää yleensä rakenteiden avaamista.
Kuntotarkastuksen hinta
Omakotitalon myyntitilanteessa tehdävän kuntotarkastus on sisällöltään melko vakio, kokonaisuuden hinta liikkuu 1000- 1500 euron välillä vaihdellen mm. rakennuksen koosta riippuen. Muun tyyppisten kokonaisuuksien hinta luonnollisesti vaihtelee valitun sisällön mukaan. Kuntotarkastuksesta ja siihen liittyvistä toimenpiteistä on hyvä sopia kirjallisesti ennen tarkastusta. Myös mahdolliselta isännöitsijältä tai kiinteistövälittäjältä voi kysellä, onko heillä alennussopimuksia kuntotarkastuksia tekevien yritysten kanssa.
Kuntotarkastuksen suorittaminen ja rajoitukset
Kuntotarkastuksessa arvioidaan rakennuksen kuntoa ja korjaustarpeita sekä mahdollisia vaurioita aiheuttavia riskejä. Kuntotarkastus perustuu kohteessa tehtäviin havaintoihin, rakennusta koskeviin asiakirjoihin ja kohteen omistajan tai käyttäjän antamiin tietoihin. Rakennus tarkastetaan aina kokonaisuudessaan näkyviltä osin ja kunnon arviointi perustuu tarkastajan asiantuntemukseen. Kuntotarkastukseen ei sisälly rakenteiden avaamisia, mutta havaintojen täydentämiseksi voidaan irrottaa esimerkiksi yksittäisiä listoja. Rakenteiden kosteusteknisen kunnon tarkastaminen perustuu pääosin pintapuolisiin mittauksiin mutta havainnon vahvistamiseksi voidaan rakenteeseen porata reiät.
Kuntotarkastuksessa tehtävät mittaukset rajoittuvat lähinnä rakennuksesta tai asunnosta yleisluontoisesti tehtäviin, havaintoja tukeviin mittauksiin. Tällaisia ovat esimerkiksi sisä- ja ulkoilman lämpötilan ja suhteellisen kosteuden mittaus, kosteudelle alttiina olevien, kuten pesu- ja kylpyhuonetilojen rakenteiden kosteiden alueiden kartoittaminen kosteuden tunnistimilla sekä ilmavirtausten havainnointi merkkisavun avulla esimerkiksi poistoilmaventtiilien toimimisen havaitsemiseksi.
Ammattitaitoisen henkilön tekemä kuntotarkastus antaa varsin hyvän kuvan rakennuksen kunnosta. Rakenteiden sisällä piileviä vikoja ei tarkastuksessa kuitenkaan välttämättä havaita, jollei niistä näy merkkejä ulospäin tai niitä muuten osata epäillä.
Yleisimmät apuvälineet ja mittaukset
Kosteuden tunnistin on kätevä apuväline rakenteessa mahdollisesti piilevän kosteuden havaitsemiseksi. Kostean alueen löytäminen perustuu tutkittavan rakenteen eri osien tarkastukseen. Mittalaitteissa ja niiden käytössä on huomioitava tiettyjä epävarmuustekijöitä: Esim. suihkutilojen kohdalla tulee ottaa huomioon suihkun käyttö tarkastusta edeltävinä päivinä, sillä keraamisten laattojen saumat imevät kosteutta ja ilmaisin voi tunnistaa kosteuden vaikka laatan alla olevassa rakenteessa ei olisikaan mitään vikaa.
Myös lämpökamera on kuntotutkimuksen apuväline. Lämpökuvausta käytetään tavallisesti rakennusten ulkovaipan lämpöteknisen kunnon arviointiin.
Luotettava tarkastaja
Asuntokaupan kuntotarkastukseen on luotu valtakunnallinen järjestelmä. Järjestelmän tarkoituksena on parantaa asuntokaupassa sekä ostajan että myyjän oikeusturvaa. Kiinteistöalan Koulutussäätiö pitää yllä rekisteriä pätevöityneistä Asuntokaupan Kuntotarkastajista (AKK). AKK-tarkastajilla on vaadittava peruskoulutus, hyväksytysti suoritettu valmentava koulutus sekä alan työkokemus. Kuntotarkastuksen tilaajan vastuulla on ottaa selvää kuntotarkastajan pätevyydestä tehtävään.
Julkisivut
Korjaus vai uusiminen
Jos vanha julkisivu ei ole päässyt pahasti rapistumaan, voidaan pelkällä pintakäsittelyllä päästä jo varsin tyydyttävään lopputulokseen. Koko pintarakenteen eli verhouksen uusiminen tulee eteen, jos itse julkisivumateriaali on merkittävästi kärsinyt, taloon asennetaan ulkopuolinen lisäeristys tai ulkonäköä halutaan muuten radikaalisti muuttaa. Maalaus on tavallinen toimenpide jo 10-20 vuotiaissa (puu-) julkisivuissa. Julkisivun uusiminen kokonaan yleistyy selvästi jo 30-vuotiaissa, mutta suhteellisesti eniten ulkoseinäverhouksia vaihdetaan 50-luvulla tai aikaisemmin rakennetuissa taloissa. Julkisivun uusimisen yhteydessä on järkevää uudistaa koko ulkoseinärakenne nykyaikaisemmaksi, joten toimenpiteeseen liittyy usein myös lämmöneristys. Isompaan julkisivuremonttiin yhdistetään monesti myös ikkunoiden ja ovien uusiminen, jolloin koko talo saa uuden ilmeen. Keskimäärin vanhan talon julkisivu-uusiminen maksaa noin 30 euroa neliö. Kustannus riippuu paitsi valituista materiaalista, myös tarvittavista pohjatöistä.
Tuuletus takaa pitkän iän
Julkisivurakenne saa aina jonkin verran kosteutta lämpötilan vaihtelujen aiheuttaman tiivistymisen vuoksi, lisää märkää 
tulee roiskevedestä ja viistosateista. Huonolla tuuletuksella ja hengittämättömällä pintakäsittelyllä voidaan pahimmillaan saada aikaiseksi paketti, joka on jo 10 vuoden päästä uusimiskunnossa. Julkisivun tuuletus onkin jopa pintakäsittelyä tärkeämpi ikään vaikuttava tekijä.
Puujulkisivun ja tuulensuojan välissä on syytä olla vähintään 25 mm:n tuuletusrako. Rakoa ei saa missään kohdassa katkaista vaan ilman tulee päästä vapaasti verhouksen taakse ja poistua sen yläreunasta esimerkiksi vesikaton tuuletustilaan. Uuden tiiliverhouksen taakse on syytä varata vieläkin isompi, vähintään 40 mm:n tuuletusrako, koska muurauksen yhteydessä tiilen taakse pursuava laasti voi kapeammassa kuilussa katkaista ilman kulun. Tiiliverhouksen ensimmäisessä kerroksessa joka kolmas pystysauma tulee jättää tuuletusta varten auki.
Puujulkisivut
Noin 70 % uusittavista julkisivuista on lautajulkisivuja, sama materiaali yleensä säilytetään myös uudessa ratkaisussa. Puujulkisivu on suhteellisen edullinen ja helppo asentaa, varjopuolena taas on useita muita vaihtoehtoja suurempi huoltotarve.
Teknisesti puujulkisivun alusta on yksinkertainen: vaakalaudoitukselle pystysuuntaiset ja pystylaudoitukselle vaakasuuntaiset naulausrimat. Naulausrimojen taakse tai väliin järjestetään riittävä tuuletustila, joka pystyrimojen kohdalla toteutuu sellaisenaan ja vaakarimojen kohdalla toisilla, niiden alle pystysuuntaan asennetuilla rimoilla. Yleensä julkisivuun valitaan hienosahattu lauta, koska maalin tarttuvuus siihen on hyvä ja vaikutelma on viimeistellympi kuin karkean sahauksen. Höylätty pinta sensijaan on monille ulkomaaleille liian sileä.
Lautaverhouksen voi asentaa pystyyn, vaakaan tai kuten nykyään on usein tapana, käyttäen näiden kahden yhdistelmiä. Ehkä yksinkertaisin pystylaudoituksen muoto on lomalaudoitus, jossa laudat kiinnitetään seinään osittain päällekkäin. Materiaaliksi käy yksinkertainen sahalauta, joka syntyy jopa omista puista kenttäsirkkelillä. Eräs pystylaudoituksen versio on saumarimalaudoitus, jossa aluslaudoitus on lähes yhtenäinen ja saumat on peitetty pienellä rimalla. Lautojen alareunaan voidaan viistota ns. "tippanokka", joka varjelee julkisivun alaosaa kosteusvaurioilta.
Pontatusta laudasta voidaan tehdä pysty- ja vaakaverhouksia sekä näiden yhdistelmiä. Paneelia käyttämällä syntyy täsmällinen ja tiivis seinäpinta, jonka ulkonäköön voidaan kuitenkin vaikuttaa laudan sahausprofiililla.
Puujulkisivu pintakäsitellään aina joko kuultokäsittelyllä tai nykyään yleisimmällä peittomaalauksella. Uusi puujulkisivu kannattaa pintakäsitellä mahdollisimman pian, ensin puunsuojalla tai pohjusteella, sitten valitulla pintamaalilla.
Tiilijulkisivut
Tiilijulkisivu on yleinen erityisesti 60-luvulla ja sen jälkeen rakennetuissa taloissa, 1970- ja 1980- luvulla rakennetuissa taloissa se on jopa valtamateriaali. Yleisimmin tiilivuoraus on tehty poltetusta tiilestä, mutta varsinkin 1980 -luvuilla rakennetuista taloista löytyy usein myös kalkkihiekka- tai kalkkilohkotiilistä tehty julkisivu. Tiili on melko tunteeton ilmastorasituksille, joten 20-30 -vuotias tiilijulkisivu on omistajiensa mielestä vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Vaaleat kalkkihiekka- ja kalkkilohkoseinät voivat tosin olla joissain tilanteissa herkkiä likaantumaan. Vika ei ole kovin vaikea korjata, sillä kalkkihiekkatiiliseinän voi pestä painepesurilla.
Uusi tiiliverhous voidaan periaatteessa rakentaa mihin tahansa vanhaan taloon. Työtä ja rahaa tiiliseinän teko vaatii kuitenkin enemmän kuin puuverhous, etenkin jos seinälle joudutaan tekemään levennys sokkeliin. Tiiliseinästä tulee helposti myös aikaisempaa ratkaisua paksumpi, jolloin vanhat ovet ja ikkunat jäävät "syvälle" ja räystäät vastaavasti lyhyemmiksi. Tiilijulkisivu on kuitenkin huoleton, kestävä ja näyttävä, joten isokin remontti voi pitkän päälle kannattaa.
Tiilijulkisivu tehdään yleensä kuorimuurina ns. puolikkaasta tiilestä. Jos talossa on anturallinen sokkeliperusta, lisärakenne voidaan tehdä vanhan anturan päältä esimerkiksi 100 mm:n paksuisella kevytsoraharkolla muuraten. Toinen tapa on kiinnittää vanhan sokkelin pintaan järeä kulmateräs. Kulmateräksen vaakasuoran laipan tulee olla niin leveä, että se riittää tiilimuurille tueksi. Kiinnitys sokkeliin tehdään esimerkiksi kiilapulteilla, joiden määrän ja tiheyden antaa rakennesuunnittelija. Tässä ratkaisussa varjopuoli on sokkelin jääminen huomattavan syvälle uudesta julkisivupinnasta. Kolmas tapa tiilimuurin alustan tekoon on valaa sokkelin kylkeen tarvittavan levyinen betonipalkki. Palkki tarvitsee tukevat kiinnitykset sokkeliin. Ne voidaan tehdä esimerkiksi vanhan sokkelin sisään poratuilla harjaterästapeilla, jotka muun raudoituksen mukana jäävät lopulta valun sisään. Verhomuuri muurataan normaalin muurauksen tapaan ohjuritolppia ja linjalankoja käyttäen. Kuorimuuri kiinnitetään riittävän tiheästi tiilisiteillä taustan runkorakenteisiin.
Rapatut julkisivut
Rappaus on oikein tehtynä pitkäikäinen ja arvokkaan näköinen julkisivu. Sen tekeminen vaatii kuitenkin taitoa ja tästä syystä useimmiten ulkopuolista ammattimiestä. Tyypillisesti uuden rappauspinnan saa jo ennestään vastaavalla tavalla tehty julkisivu.
Rappauksen alustana toimii yleensä tiili-, kevytsorabetoni-, kevytbetoni- tai betonialusta. Paksu julkisivurappaus vahvistetaan usein rappausverkolla ja sen nurkat rappauskulmilla. Uusi rappaus tehdään tavallisesti ns. kolmikerrosrappauksena. Ensin tehdään pohjarappaus, jonka tehtävä on paitsi muodostaa hyvä pohja seuraaville kerroksille, myös oikaista alustassa mahdollisesti olevat epätasaisuudet. Toinen kerros on runkorappaus, johon myös rappausverkko ja -kulmat liittyvät. Kolmas rappaus antaa pinnalle sen lopullisen värin ja struktuurin. Korjausrappauksissa tarvittavien kerrosten ja vaiheiden määrä riippuu alustan kunnosta. Nykyisin uudet rappauspinnat tehdään tehokkailla koneilla, pumpuilla ja ruiskuilla. Valmis seinä on yleensä hyvin sileä, eroja syntyy ainoastaan pintarappauslaastin raekoon vaihteluista. Vanhoissa rapatuissa seinissä näkyy edelleen käden jälki, joko pelkkä hiertämisen tulos tai erityisen jälkikäsittelyn antama muoto.
Kolmikerrosrappauksen rinnalle on noussut yksikerrosrappaus, joka itse asiassa on kaksikerroksinen: reilun paksuinen runkorappaus ja pintakäsittely ohutrappauslaastilla tai sopivalla maalilla (silikaatti- tai kalkkimaali) maalaten. Jotta pohjalaasti saisi kunnollisen tartunnan alustaan, siitä on irrotettava kaikki pehmeä ja irtoava aines pois.
Eräs pientaloihinkin varsin hyvin sopiva menettely on ns. lämpörappaus, jossa saadaan samalla myös lisälämmöneristys. Ratkaisussa jäykkä mineraalivilla tai polystyreeninlevy kiinnitetään vanhan talon pintaan, eristyspinta verhotaan jäykällä teräsverkolla ja pinta rapataan kolmikerrosrappauksen tapaan.
Sokkelit ja pellitykset
Vanhempien talojen sokkelit on tehty yleensä varsin korkeiksi, koska korkea sokkeli suojaa seinää roiskevedeltä ja maakosteuden nousulta. 60-luvulla sokkelikorkeutta lähdettiin kuitenkin muotisyistä oleellisesti madaltamaan ja edelleenkin alimotoitettuja sokkeleita joskus jopa aivan uusiin taloihin. Matala sokkeli ei kuitenkaan toimi nykyään yhtään sen paremmin kuin ennenkään, joten suositus on, että talon sokkelikorkeuden maan pinnasta julkisivumateriaalin alapintaan tulee olla kaikkialla vähintään 40 cm. Jos korjattavan talon sokkeli on tätä matalampi eikä pintamaatakaan voida merkittävästi poistaa, auttaa asiaa myös talon ympärille asennettava räystäslinjaa leveämpi (noin 600 - 800 mm) sorastus. Sorastus estää suurelta osin julkisivun likaantumisen ja parantaa pintaveden johtumista edelleen salaojitukseen.
Julkisivun arat vaakasuorat pinnat suojataan sadeveden vaikutukselta pellityksillä. Tärkeätä on tiivistää pellityksen liittymät pystyrakenteisiin, jotta valuva vesi ei pääse pellin alle ja edelleen seinärakenteeseen. Pellityksiin liittyy aina riittävät kallistukset, kunnolliset tippanokat ja reilu pokkaus ulos julkisivun pinnasta.
Räystäät ja sadevesijärjestelmät
Julkisivut sisältävät lukuisia yksityiskohtia, joiden toimivuudesta riippuu paljolti koko julkisivujärjestelmän kestävyys ja säilyvyys. Tärkeä yksityiskohta on myös räystäät. Räystäistä ja sadevesijärjestelmistä on kerrottu enemmän täällä.
Julkisivutuotteita
Lisää artikkeleita...
